Hyvää juhannusta kaikille! Italiassa ei keskikesää sen erityisemmin juhlita, joten me vietämme tuiki tavallisen perjantai-illan Italia-Costarica -pelin parissa. Facebookissa lupailinkin tälle viikolle päivitystä viikonlopun Slow Food -myyjäisistä, joten laitetaan se tähän kohtaan juhannuslukemiseksi.
Viime viikonloppuna siis vierailin pikaisesti Slow food -myyjäisissä, jotka järjestetään kuukausittain läheisessä kylässä sijaitsevan vanhan kartanon puistikossa. En ollut aiemmin kuullut tapahtumasta, ja saavuimmekin paikalle valitettavan myöhään, juuri ennen sulkemisaikaa. Ehdin kuitenkin napata muutaman kuvan, ja ostaa hiukan kotiin viemisiä.
Viime viikonloppuna siis vierailin pikaisesti Slow food -myyjäisissä, jotka järjestetään kuukausittain läheisessä kylässä sijaitsevan vanhan kartanon puistikossa. En ollut aiemmin kuullut tapahtumasta, ja saavuimmekin paikalle valitettavan myöhään, juuri ennen sulkemisaikaa. Ehdin kuitenkin napata muutaman kuvan, ja ostaa hiukan kotiin viemisiä.
"Slow food" on käsite, jonka jokainen ruoasta kiinnostunut on ainakin kerran kuullut mainittavan. Liike syntyi jo 80-luvulla italialaisen Carlo Petrinin johdolla, ja sen tavoitteena on puolustaa perinteisiä ruokia, ruoasta nauttimista ja hidasta elämäntapaa. Ruokaperinteen säilytäminen on erityisen tärkeää Italiassa, jossa jokaisella läänillä ja jopa kaupungilla on omat erikoisuutensa. Esimerkkeinä mainittakoon tietysti kaikille tuttu kinkku Parmasta, vihreä pesto Genovasta, ja ei-niin-tutut herkut kuten Gianduia-suklaa Piemontesta, Orecchietti-pasta nauriin lehdillä Pugliasta, Pizzoccheri-pasta Valtellinasta, ja niin edelleen.
Myyjäisissä oli tarjolla esimerkiksi luomusuklaata ja kaakaopapuja, ja mekin ostimme pienen levyn 100-prosenttisesti (!) kaakaosta valmistettua suklaata. Sekä mieheni että minä pidämme hyvin tummasta suklaasta, mutta omassa suosikissani on 80% kaakaota, kun taas mieheni pitää mahdollisimman tummista, joihin ei ole lisätty sokeria ollenkaan. Joistakin supermarketeista löytyy ainakin Lindtin Excellence 99% suklaata.
Ennen ostopäätöstä testasimme tietysti tarjolla olevat suklaat, ja maistoimme ensimmäiseksi tätä voimakkainta vaihtoehtoa. Vasta sen jälkeen myyjä mainitsi, että maistelu pitääkin aina aloittaa tummimmasta vaihtoehdosta, joten olimme siis sattumoisin napanneet oikean maistiaisen lautaselta.
Ensimmäiseksi makunystyräni havaitsivat TUPAKAN aromin, mutta en kehdannut sanoa sitä ääneen. Mitä jos myyjä loukkaantuu? Onkohan se jokin ikävä sivumaku? Ei kai suklaan nyt tupakalta kuulu maistua?
Kun myyjä sitten kysyi: "Miltä maistuu?", vastasin ympäripyöreästi: "Tässä on joku maku jota en nyt ihan tunnista". Myyjä katsoi minua hymyillen ja tokaisi "Tupakka?" Tässä kohtaa minua tietysti harmitti, etten ollut kehdannut mainita asiaa, ja osoittaa, kuinka huippuunsa hiotut suklaamaistelijan aistit meikäläisellä on, köh. Mieheni ei havainnut tupakan aromia, kuin vasta pelkkiä kaakaopapuja maistaessamme. Tämä on kuulemma ominainen maku Ecuadorin kaakaopavuille.
Maistelimme myös erään viljelijän kirsikoita, jotka oli kerätty yli satavuotiaista puista. Vaaleammassa lajikkeessa oli erikoinen maku, mutta niitä ei kaupoista yleensä löydä, sillä myyjän mukaan niiden kerääminen on hirmuvaikeaa: Näin vanhat puut nimittäin venähtävät yli kymmeneen metriin.
Tarjolla oli myös hilloja, mehuja ja hunajaa useammaltakin myyjältä. Me ostimme purkillisen juustojen kanssa nautittavaa paprika-vaniljahilloketta, ja se oli kyllä mielettömän hyvää. Syksymmällä voisin keittää sitä itse. Kaveriksi ostimme juustoa nimeltään Tometta, joka oli meillekin uusi tuttavuus, vaikka paljon juustoja syömmekin. Siitäkin taisi tulla uusi suosikki.
Luomujäätelöä ja -sorbetteja oli myös myynnissä, ja sorbeteissa olikin mitä erikoisempia makuja. Me testasimme kolmea makua: Inkivääri-hunaja, rosmariini ja basilika. Kaikki olivat kyllä jokseenkin omituisia, ja inkivääri oli niin voimakas, että suuta poltti. Basilika saattaisi toimia hyvin jonkun muun aineksen kaverina jäätelössä, voisin kokeilla tehdä vaikkapa suklaa-basilikajäätelöä, miksipä ei.
Leipiä myyvä rouva oli kovin pahoillaan että saavuimme niin myöhään, ja kertoi kuinka näitä kauniita, käsintehtyjä ja puu-uunissa paistettuja leipiä oli aamulla pöytä täynnä, ja nyt ottamani kuvat olisivat kovin alastomia. Kuvassa näkyvät tummat leivät ovat Italiassa todellinen harvinaisuus, sillä keskivertoitalialainen syö vain ja ainoastaan vaaleaa "pullamössöä" (joksi minä sitä "kohteliaasti" kutsun).
Lopuksi saimme kuulla tapahtuman järjestäjältä tämän Slow Food -ryhmän toiminnasta, kuten illallisista, joihin kaltaiseni bloggarin kuulemma kannattaisi ehdottomasti tulla kuvaamaan. Saa nähdä, annoin nimeni sähköpostilistalle. Ainakin myyjäisissä tulee varmasti vierailua uudestaan, nyt kun tiedän niiden olemassaolosta.
Mieheni sai myös ilmaismaistiaisena tätä kakkua, joka muistutti hiukan jouluna syötävää Panettonea. Kakku oli nimeltään "pan tranvai", joka on paikallista murretta. Pan = italiaksi pane = leipä, tranvai = italiaksi tram = raitiovaunu. Raitiovaunuleipä?
Italialaiset murteet ovat siitä hassuja, että kun siirryt kylästä A kylään B, ja välillä on vain muutama kilometri, kylässä B puhutaankin jo eri murretta. Sadan kilometrin päässä asuvia ei sitten taas ymmärretä enää ollenkaan. Murteet ovat tosin katoava perinne, ja nuoret eivät niitä juuri osaa. Mieheni vanhemmat puhuvat keskenään murretta, ja mieheni ymmärtää sitä hyvin, koska hän vietti lapsena päivät isovanhempiensa parissa, ja he eivät puhuneet italiaa ollenkaan. Kymmenen vuotta miestäni nuoremmat tuskin osaavaat montaa murresanaa.
Mieheni äiti on siitä hauska, että minulle puhuessaan hän yrittää tietysti puhua italiaa, mutta alkaa jo puolessa välissä lausetta puhua taas murretta. Ja tosiaan, kyse ei ole mistään "pienistä eroista", vaan murre on aivan oma kielensä, jota minä en ymmärrä juuri ollenkaan. Esimerkiksi numerot 9 ja 10 muistuttavat täällä ennemminkin ranskan kieltä, kuin italiaa:
Mieheni sai myös ilmaismaistiaisena tätä kakkua, joka muistutti hiukan jouluna syötävää Panettonea. Kakku oli nimeltään "pan tranvai", joka on paikallista murretta. Pan = italiaksi pane = leipä, tranvai = italiaksi tram = raitiovaunu. Raitiovaunuleipä?
Mieheni äiti on siitä hauska, että minulle puhuessaan hän yrittää tietysti puhua italiaa, mutta alkaa jo puolessa välissä lausetta puhua taas murretta. Ja tosiaan, kyse ei ole mistään "pienistä eroista", vaan murre on aivan oma kielensä, jota minä en ymmärrä juuri ollenkaan. Esimerkiksi numerot 9 ja 10 muistuttavat täällä ennemminkin ranskan kieltä, kuin italiaa:
suomeksi - italiaksi - murteella - ranskaksi
yhdeksän - nove - nöff - neuf [nœf]
kymmenen - dieci - des - dix [dis]
Ja jotkut murteen sanat taas muistuttavat englantia:
suomeksi - italiaksi - murteella - englanniksi
tomaatit - pomodori - tumatis - tomatoes
kurkku - cetriolo - cucumer - cucumber
Käytän itsekin joitakin murteesta italiaan väännettyjä sanoja, jotka olen mieheltäni oppinut, eikä niille löydy italian kielestä edes vastinetta. Suosikkini on "pasmà", italiaksi muokattuna "pasmare" jota käytetään, kun vieressäsi oleva henkilö syö jotakin herkullista, ja sinunkin tekisi mieli maistaa. Se ei kuitenkaan tarkoita "katsella ja kuolata", eikä se tarkoita "kadehtia ja kärsiä", eikä edes "tehdä mieli", vaan jotakin jota en itsekään osaa kääntää pelkästään yhdellä sanalla, en edes suomeksi. Tarkkaillessani millaisissa tilanteissa muut sitä käyttävät, olen vuosien mittaan ymmärtänyt sanan merkityksen.
Harmillista siis, että murteet katoavat pikkuhiljaa, sillä ne rikastuttavat italian kieltä, eivätkä aina pelkästään paikallisella tasolla. Ja kun minäkin pikkuhiljaa alan ymmärtää ainakin ruokaan liittyvät murretermit, on ikävää, ettei niitä ehkä parin kymmenen vuoden päästä käytä enää kukaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti